Nukketeatteri pitää minua pihdeissään, koska se on kenttä, jolla voin kokonaisvaltaisesti ilmaista itseäni. Olen niitä, jotka eivät mahdu yhden määritelmän sisälle, haluan tehdä työssäni kaikkea -kuin onnellinen lapsi jonka ei tarvitse tietää rajojaan. Siksi rakennan nukkeja, kirjoitan niille tarinoita, näyttelen niillä, luon niille maailmoja, ja opetan muillekin miten tällaisia ihmeitä voi jokainen saada aikaan. Kaikki mikä elävän taiteen sisälle mahtuu, kiinnostaa. Työni on kummallinen sekasikermä taiteilijaa, käsityöläistä, yrittäjää, kouluttajaa ja elämänvaeltajaa. Oudosti se vain toimii, ainakin välillä….

En tiedä, voiko taiteilijuutta valita. Se syntyy tarpeesta, sitä ei voi välttää, niin kuin ei voi välttää hengittämistä, ajattelemista, tuntemista, olemassa olemista. Voi tietysti punnita, alkaako tehdä taidetta elättääkseen sillä itsensä tai perheensä. En tiedä ajattelinko sitä, kun läksin nukketeatterialalle. Luulen, ettei minulla ollut aikaa miettiä, koska kaikki aika kului sen tekemiseen. Yht`äkkiä hoksasin, että siitä on tullut ammattini, enkä enää osannut kääntyä vastasuuntaan. Kukkaro kevyenä huomasin olevani upporikas; elinhän maailmassa jossa mielikuvituksen ääret luovat rajat mahdollisuuksien määrälle tai määrättömyydelle… Mikä aarteiden paljous, mikä määrä humalluttavaa kauneutta! Nukketeatteri viitoittaa ihmeiden teille ja sivukujille. Jokaisen nurkan takana odottaa uusia merkillisiä asioita, joita on pysähdyttävä tutkimaan. Olen yrittänyt poiketa tältä polulta, mutta jokin maaginen vetovoima kiskoo sinne aina takaisin.

Kuvien ja taiteen tekeminen on tärkeää, koska se määrittää minua ihmisenä. En ymmärtäisi maailmaa jos ei minulla olisi välineitä kuvia, sanoja muotoja ja värejä sen tulkitsemiseen. Ehkä en osaa enää erottaa missä taide alkaa ja loppuu, mutta miksi pitäisikään? Puhtaasti rationaalinen maailma on minusta -paitsi mahdottomuus- myös äärettömän mielenkiinnoton, sellaisessa maailmassa en haluaisi elää.